Järjestäjän kotisivut.
Tulokset
Kuvia osallistuneista poniyksiköistä.
Samin kuva-albumi matkasta.
Vaikea sanoa, koska tähän matkaan valmistautuminen oikeasti alkoi. Ehkä ensimmäisen kerran jo silloin, kun julkaistiin, että seuraavat ponien MM-kilpailut järjestetään Bredassa. Tai vuosi sitten syksyllä, kun FEIn kilpailukalenteri vuodelle 2014 julkaistiin ja siellä oli näkyvissä, että Bredassa järjestetään MM-esikisat. Silloin ainakin katsottiin jo kartasta, kuinka mahdoton matka kilpailupaikalle olisi. Aina ei kaikki mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan. Samin sairasteltua alkutalvesta tuntui koko kilpailukauden aloittaminen mahdottomalta. Valmentautuminen talvella jäi vajaaksi suunnitellusta ja lykkäsimme kauden alkua kesäkuulle. Siinä kaatui jo ajatus kansainvälisen kilpailukauden aloittamisesta Tanskassa toukokuussa. Itselleni laitoin rajaksi, että kaksi vaikeata kilpailua Suomessa pitää ajaa kohtuullisin tuloksin, että kannattaa edes ajatella Bredaan lähtemistä. Koulutuloksen olisi alettava molemmissa vähintään vitosella ja kunnon pitäisi riittää maratonilta kunnialla maaliin. Teerisalossa koulukokeessa teimme ennätyksemme 52,8 vp ja kokonaiskilpailussa olimme toisia. Oli aika tehdä Bredan kilpailun ”nominated entry” eli alustava ilmoittautuminen. Sen päätin laittaa tämän kilpailun perusteella, koska se ei sido vielä mihinkään. Ilman sitä ei kuitenkaan voi enää ilmoittautua lopullisissa ilmoittautumisissa. Näin pelasin aikaa lopulliselle päätökselle, jonka pystyi tekemään SM-kilpailun jälkeen.
Ennen SM-kilpailua minulla oli mahdollisuus osallistua Tomas Erikssonin valmennukseen ja Tomaksen viesti oli selvä. Bredaan kannattaa lähteä vaikka turistina katsastamaan kisapaikka. SM-kilpailuissa oli mahdollisuus vielä keskustella maajoukkuevalmentajamme Henrik Høperin kanssa. Koulukokeen 53,31 vp ja maratonin voitto sinetöivät päätöksen. Myös Henrik kannusti lähtemään. SM-kilpailun jälkeisellä viikolla lähti ”definite entry” eli lopullinen ilmoittautuminen.
Oli aika aloittaa reissun lopullinen suunnittelu. Beniltä sain arvokkaita neuvoja suunnitteluun. Onneksi viime kesänä olimme olleet Tanskassa ja harjoitelleet matkaamista. Oli mietittävä laivamatkoja, reitinvalintoja, taukopaikkoja, yöpymisiä, ajomatkojen pituuksia, tarvittavia papereita…. Matkasuunnitelmat selkiintyivät vähitellen. Kahdesta muusta suomalaisponista poiketen me päätimme ajaa matkan kolmella yöpymisellä. Sami on kokematon matkustaja ja halusimme sille lyhyemmät päivämatkat ja viimeisen osuuden ennen kisapaikalle saapumista mahdollismman lyhyeksi, jotta Sami palautuisi matkustamisesta nopeammin. Benin avulla löytyi ensimmäisen yön yöpymispaikka Ruotsista Huskvarnan nurkilta. Ruotsalainen ponikuski otti meidät luoksensa yöpymään. Toisen yön päätimme viettää Saksan puolella, josta löytyi suomalaisen Yrjö Suomuksen talli yöpaikaksi. Kolmannen yön päätimme viettää Hollannissa, josta yöpaikaksi löytyi friisitalli.
Seuraavaksi piti miettiä groomeja ja heidän matkustamistaan. Maratongroomilla Laurilla oli lukiossa koeviikko ja siksi Laurille varattiin lennot Hollantiin torstaiksi ja Lauri palasi sunnuntaina lentäen kotiin. Lennon lisäksi piti selvittää junayhteydet Amsterdamista Bredaan, bussi Bredan juna-asemalta kilpailupaikalle ja kävelyreitti pysäkiltä perille. Toiseksi groomiksi löytyi Kaisa Helpiö, joka odotti meitä Hollannissa ja palasi meidän kanssa yhtä matkaa Suomeen. Kaisa oli loistava löytö tiimiin, koska hän on kokenut valjakkogroomi ja kaiken lisäksi hallitsi paikallisen kielen.
Reissuun lähtemiseen valmistauduimme kolmisen viikkoa ”korkeanpaikan leirillä” Savijärvellä. Benin kanssa hiottiin kouluohjelmaa ja muita pieniä juttuja kuntoon. Mitään isoja muutoksia tässä vaiheessa ei enää tehty.
Kotiintulon jälkeen Sami pestiin ja klipattiin tulevaa matkaa varten. Kesän kilpailuissa olen huomannut, että klipattuna Sami jaksaa paremmin maratonin loppuun saakka. Myös pitkässä kuljetuksessa hikoileminen vie turhaa voimia. Sami oli jo aloittanut tiiviin talvikarvansa kasvattamisen, joten ilman klippaamista ei olisi ollut järkevää matkaan lähteä. Jaanus kävi vielä hoitamssa Samin ja Sami sai myös uudet kengät. Poni oli valmiina lähtöön.
Jäljellä oli vielä omien ja ponin varusteiden pakkaamista. Juhlavaljaita, maratonvaljaita, maratonsuojia, loimia, hoitovälineitä, numerolappuja, hokkeja, letitykumppareita, kylmäyssuojia, ruokakuppeja, kypäriä, turvaliivejä, kisavaatteita, sadevaatteita, hellevaatteita, kenkiä….
Yksi pakkauspäivä varattiin pelkästään eväille. Heinäksi valitsimme kotimaisen säilöheinän. Päädyimme ProHay -säilöheinään, koska se on laadukasta, kotimaista ja täysin luonnonmukaista. ProHay -säilöheinä on pakattu käteviin 20kg kanttipaaleihin, jotka menevät pieneen tilaan ja ne oli helppo pakata hevosautoon. Heinän valintaan vaikutti myös säilöheinän hyvä sulavuus ja pölyämättömyys. Pitkissä kuljetuksissa onnistunut ruokinta on tärkeää, enkä halua hevosauton ilmaan heinäpölyä.
Samille pakattiin mukaan kahdentoista päivän eväät. Erikseen pakattiin matkan aikana tarvittavat eväät ja kilpailupaikalla tarvittavat eväät. Omat ruuat meinasivat jäädä täysin suunnittelematta ja hankkimatta, mutta näinhän se hevosihmisillä menee. Hevonen elikkäs poni ensin! Mukaan lähti kuitenkin kolmen päivän ruuat myös ihmisille, jos emme ehtisi menomatkalla kauppaan. Viikkoa ennen lähtöä aloimme totuttelun säilöheinään ja päivää ennen lähtöä Samin väkirehut vaihtuivat kokonaan ”huttuun” eli kevyeen ja kuitupitoiseen matkaruokaan.
Matkaa varten hevosautoomme tehtiin myös pieniä muutoksia. Samille tehtiin uusi kuljetuspaikka ruokintapöydän edessä olevaan tilaan. Uudella paikalla Sami saa pään alemmaksi kuljetuksen aikana ja taukojen aikana on mahdollista ruokkia ja juottaa maasta. Ennen matkaa pääsimme kertaalleen kokeilemaan Savijärvellä käydessä uutta systeemiä. Ja mikä hienointa, Sami kulki molemmat suunnat todella mallikkaasti uudella kuljetuspaikallaan. Toivottavasti nyt olisi löytynyt jonkinlainen ratkaisu pieniin meitä vaivanneisiin kuljetusongelmiin.
Lähtöä edeltävänä iltana kaikki tuntui olevan valmiina suureen seikkailuun. Koko ajan mielessä pyöri, että mitähän oli jäänyt huomioimatta, mutta ainakin kaikki mahdollinen oli tehty, jotta reissu onnistuisi. Seuraavaan vastaavaan reissun lähteminen olisi varmasti jo helpompaa.
Viime hetken pakkailut ja Samin kanssa vielä puolen tunnin kävelylenkki. Kolmelta iltapäivällä olimme valmiita lähtemään kotipihasta kohti Helsinkiä ja Olympiaterminaalia.
Koska hevosautomme on asuntoauto, olimme saaneet ohjeen ajaa henkilöautopuolelta sisään. Mikä kaikki siis voi mennä pieleen? Ohjeen antaneella lipunmyynnillä oli tiedossa automme mitat. Ohjeen mukaan ajoime kohti Olympiaterminaalia ja tunnelin päässä roikkuu puomi max korkeus 3,5 m. Siis ”Olympiaterminaali ja henkilöautopuoli” olisi kuulunut ymmärtää ”Makasiiniterminaalin portti ja rekkajonot.” Parkkikselta löytyi avulias työntekijä, jonka listoilta automme löytyi. Näytin varausliput ja kysyin, missä tsekkaan laivaan. ”Punainen tiilirakennus, ovesta sisään ja luukku käytävän päässä.” Reippaana etsimään kyseinen tiski. ”Mitä sä täällä teet?” ”Kuka muka käski tulemaan tänne?” Siis ”Punainen tiilirakennus, ovesta sisään ja luukku käytävän päässä.” olisi kuulunut ymmärtää ”Kävele alueen vastakkaiseen reunaan pienelle kopille ja tsekkaa siellä”. Onneksi olimme ajoissa satamassa ja kun vihdoin olimme oikealla luukulla, iloisena yllätyksenä meidät oli upgradettu A-luokan hyttiin.
Sami oli matkannut Helsinkiin melko rauhassa. Keskustan läpiajo sai sen hieman levottomaksi ja satamaseikkailun aikana meni silläkin sitten hermot. Levotonta kuoputtelua ja viuhtomista laivalle pääsyä odotellessa sekä laivan ruumassa. Ovet kiinni ja onnea matkaan! Hieman kauhulla ajattelin edessä olevaa yötä. Varmuuden vuoksi kävimme jo kaksi tuntia laivan lähdön jälkeen tarkastamassa tilanteen. Autokannella odotteli levollisena heiniään pureskeleva Sami.
Yön aikana kävimme autokannella kolmen tunnin välein juottamassa ja huoltamassa Samia ja välit yritimme nukkua. Perjantai-illan laivassa se on alkuyöstä aika haastavaa…Taisimme olla aamu neljän tauolla ainoat selvin päin liikkuneet laivan käytävällä, vaikka silmät seisoivat meilläkin päässä, kuten muilla kanssamatkaajilla, mutta ehkä eri syystä.
Samille 10+ tästä laivamatkasta! Se ylitti kaikki odotukset maltillisuudellaan. Juoda se olisi voinut ehkä hieman enemmän, mutta ruoka maistui ja huoltotauoilla meitä odotti aina iloinen hörähdys ja levollinen poni.
Ajoimme aamulla laivasta ulos ja laitoimme nokan satamasta kohti Huskvarnaa kello 9.45. Sami oli matkannut yön laivalla aivan loistavan hienosti ja sama rauhallinen meno jatkui Ruotsin puolella. Edessä oli reilut 300 km ajomatkaa kohti Etelä-Ruotsia. Matkalla pidimme yhden tankkaus- ja huoltotauon. Tauolla Samilla alkoivat kierrokset taas nousemaan ja lähdimme jatkamaan matkaa, jolloin Sami taas onneksi rauhoittui.
Perillä ruotsalaisen valjakkokuskin Rebecca Kristiansenin luona olimme paikallista aikaa kello 14.45. Takana oli 24 tuntia ja 45 minuuttia matkustusta, kun purimme Samin autosta. Sami pääsi kävelylle upeissa järvimaisemissa ja tallissa odotti mukava karsina. Sami oli yllättävän pirteä pitkän matkan jäljiltä. Itse grillailimme ja nautimme ensimmäisestä kiireettömästä hetkestä moneen päivään.
Illalla katselimme, kun ruotsalainen valjakkoponi Plassen's Lucky Luke oli ratsastettavana. Aika paljon tuttua oli cobin menossa. Myös tallin tytöt olivat ihmettelleet, että kuinka Lucky voi olla ratsastettavana, kun se oli juuri katsellut heitä karsinasta. Yöpymispaikkamme oli siis Lucky Luken kotitalli, missä silmän ilona meille oli myös toinen cobi ja pieni nätti mountti. Sami pääsi vielä illalla uudelleen kävelylle, nautti harjaukset ja rasvaukset ja jäi tyytyväisenä talliin nukkumaan.
Kello oli yhdeksän aamulla, kun lähdimme liikkeelle. Edessä oli noin 600 km matkaa kohti Saksaa. Ensin reilut 300 km Ruotsin puolella, sitten sillan ylitys Tanskan puolelle ja siitä Tanskan läpi ja lautalla Saksaan. Saksan puolella ajettavaa olisi enää vajaa 100 kilometriä.
Alkumatka läpi sumuisen Ruotsin kului leppoisasti Samin pureskellessa loppuja aamuheiniään. Malmön jälkeen pidimme ruokailutauon. Sumu hälveni päivän edetessä ja Tanskaan menevällä sillalla meitä odotti huikeat näköalat. Sillalle meno sujui ilman jonoja. Ainoa ongelma oli bizz-laitteemme, joka jostain syystä ei toiminut sisäänajoportilla, mutta siitäkin selvittiin ripeästi eteenpäin.
Tanskan läpi ajoimme sujuvasti ja Rödbyn satamassa olimme tunnin etuajassa. Seuraava laiva lähti reilun kymmenen minuutin päästä ja pääsimme suoraan siihen eli seisoimme satamassa vain muutaman minuutin. Laivalla meillä oli ikioma autokansi.
Saksan puolella ajoimme vajaat 100 kilometriä. Reilun puolen tunnin ajon jälkeen tienvarren laitumella oli tutun näköinen ponilauma, jonka olin nähnyt kuvissa moneen kertaan. Navigaattori kertoi meidän olevan Damloksen kohdalla. Caran syntymäkoti on Damloksessa Saksassa ja osa tienvarressa seisseistä voikoista oli siis varmaankin Caran sisaruksia!
Puoli seitsemän maissa olimme perillä Yrjö Suomuksen tallilla Garbekissä. Sami oli matkannut jälleen kokonaisen päivän todella mallikkaasti. Samia odotti kävelylenkin jälkeen pehmeä olkikarsina ja iltapala. Ponin huilatessa me siivosimme auton, pakkasimme seuraavan päivän matkaeväät heinäverkkoihin ja grillasimme itsellemmekin iltapalaa.
Aamulla Sami sai taas pienet heinät ja hutut eli matkamössöt. Sami oli onneksi illan ja yön aikana juonut hyvin, koska eilisellä matkalla juominen ei oikein maistunut. Nukkunutkin se oli, mutta silti karsinassa oli hiukkasen kiukkuinen poni. Liekö matkaaminen alkanut jo väsyttämään. Kävimme aamukävelyllä ja maistamassa saksalaista vihreää ruohoa. Sen jälkeen Sami kävi vielä karsinassa juomassa ja pissalla ja me laitoimme auton lähtökuntoon. Kello kymmeneltä kaarsimme taas tien päälle.
Alkumatkalla ajoimme muutaman kauniin pienen kylän läpi. Maiseman ihailua haittasi hieman Samin alkumatkan levottomuus. Se hermostui taas liikennevaloissa seisomisista ja epätasaisesta liikenteestä. Onneksi pääsimme pian moottoritielle ja matkanteko alkoi taas sujumaan. Tankkaustauolla Sami ilmoitti taas olevansa kyllästynyt koko touhuun eli minimistoppi ja takasin tien päälle.
Saksa vaihtui Hollanniksi ja tienvarsien laitumilla alkoi näkyä friisiläisiä ja shetlanninponeja. Myös hollantilaiset kanavat ilmestyivät maisemaan. Vähän ennen neljää saavuimme määränpäähämme Rijsiin SBH-Horses nimiselle friisiläistallille, jossa kisagroomimme Kaisa Helpiö odotti meitä. Takana oli 454 km. Samia odotti taas pehmoinen olkikarsina ja ansaittu lepohetki.
Illalla Sami pääsi vielä Kaisan kanssa kevyelle ratsastukselle ja me ihailimme kauniita friisiläisiä.
Sami kävi taas aamulenkillä ja auto laitettiin lähtökuntoon.
Mukaan pakattiin myös Kaisan tavarat, koska Kaisa tulisi meidän matkassa takaisin Suomeen. Viimeiselle matkapäivälle oli jätetty ajettavaa enää reilut 200 kilometriä, jotta Sami saapuisi kilpailupaikalle mahdollisimman hyvävointisena. Vajaan kolmen tunnin ajomatka menikin ihan hurahtamalla Kaisan kertoessa meille hollantilaisia erikoisuuksia. Meillä oli siis matkassa henkilökohtainen matkaopas.
Perillä Bredassa löysimme autolle parkkipaikan ja saimme Samin purettua. Ihan huikea fiilis, kun neljän matkustetun päivän ja 1611 km jälkeen pirteä Sami asteli ulos autosta ja olimme ehjänä perillä.
Samille löytyi valtavalta tallialueelta karsina ja me aloitimme leirin pystyttämisen. Muutaman tunnin päästä paikalle saapui myös Hessin Vihtori ja Vuohimäen Havu tiimeineen. Suomalaisleiri oli kokonaisuudessaan paikalla. Kävimme hoitamassa paperiasiat kilpailukansliassa ja samalla selvisi alustava kouluaikataulu. Samin ja Vilin koulusuoritukset olisivat keskiviikkona iltapäivällä ja Havun torstaiaamuna. Illalla hokitimme Samin. Hokituksen yhteydessä huomasin, että Samin toinen pohjallinen oli luisunut paikoiltaan. Onneksi suomalaisleiristä löytyi kengittäjä. Suuret kiitokset vielä Sonjalle!!!Kengityksen korjaamisen jälkeen kävin kevyesti ajamassa Samin ja kaikki tuntui olevan kunnossa. Iltapuhteina oli valjaiden pesua ja ruuan laittoa.
Oli ensimmäinen virallinen kilpailupäivä Bredassa. Heti aamusta oli edessä hevostarkastus. Sami siistittiin ja letitettiin ja lähdimme kävelemään kohti tarkastuspaikkaa. Aikamoinen vilske kävi tarkastuspaikalla, jossa pyöri toinen toistaan kauniimpia poneja. Erityisesti mieleen jäi nelivaljakkomountit, jotka olivat kauniita kuin karkit.
Yksikköponien tarkastus oli ”line 2” eli kakkosladulla ja tahti tarkastuksessa oli aika vauhdikas. Ponit esitettiin kuskien mukaan aakkosjärjestyksessä eli meidän vuoro oli aivan loppupäässä. Olimme Samin kanssa ajoissa paikalla, jotta se ehti kävellä itsensä vetreäksi ennen tarkastusta, Samilla oli myös koko kävelytyksen ajan loimi päällä, jotta lihakset rentoutuisivat lämmetessään. Loimitus suojasi myös klipattua Samia aamun kalsealta tuulelta. Kaisa kävelytteli Samia ja minä kävin vakoilemassa, miten tarkastuksessa toimitaan.
Kaksi muuta suomalaisponia Vili ja Havu olivat tarkastuksen alkupäässä. Vili meni läpi tarkastuksesta, mutta Havua pyydettiin ravaamaan uudelleen, jonka jälkeen Havu otettiin tarkastuksesta sivuun. Kauhu hiipi suomalaisleiriin….ja se ikävin mahdollisuus kävi toteen. Havu hylättiin tarkastuksessa lievän epäpuhtaan liikkeen takia ja Havun kilpailut olivat ohi. Koskaan en ole jännittänyt eläinlääkärin tarkastusta niin paljoa, kun omaa vuoroamme odottaessani. Olihan meilläkin takana neljä päivää matkustusta ja 1600 km autossa seisomista, joten jotain matkarasitusta saattaisi olla. Ja tarkastus suoritettiin betonisella suoralla eli varmasti pienikin rasitus näkyisi. Sydän pamppaillen kohti omaa vuoroa. Samin siru löytyi pienen etsinnän jälkeen ja sitten suoralle juoksemaan. Helpotuksen huokaus, kun tuomari suoran päässä nosti hattua ja toivotti onnea kilpailuun. Kolmesta paikalle matkustaneesta suomalaisesta ponista siis vain kaksi jatkoi kilpailuun.
Tarkastuksen jälkeen julkaistiin lopullinen lähtölista, jossa meidän lähtöaikamme koulukokeeseen oli vielä hieman aikaistunut. Itse kävin vielä kävelemässä kouluradan läpi ja etsimässä viimeisetkin kiintopisteet, joita voisin radalla käyttää apuna. Luokan alkaessa katsoin vielä kaksi koulurataa ja sen jälkeen poistuin keskittymään omaan suoritukseen. Pitkä päivä valmistautumista ja kaikki tuntui olevan kohdillaan kilpailusuoritukseen. Juuri, kun Samia alettiin valjastamaan, alkoi vesisade, joka hyvin nopeasti muutti rankkasateeksi ja hetken päästä jyrähti ukkonen. Sami tuli vaunujen luo ja Kaisa meni vielä vaihtamaan loput kisavaatteet. Itse seisoin vettä valuen Samin kanssa kaatosateessa. Sami saatiin vaunujen eteen ja juuri, kun olin nousemassa vaunuille, tuli naapurileirin Yvonne De Ruyeter kovaa ravia ponillaan kohti leiriä. Yvonne oli kuski, jonka oli tarkoitus startata radalle ennen minua. Hän käski irrottaa Samin vaunuista, koska kilpailu oli keskeytetty ukkosmyräkän takia. Ensimmäinen tieto oli, että tulee 30 min tauko. Puolen tunnin päästä sade oli ennallaan. Seuraava tieto oli, että kilpailu jatkuu klo 17. Kuivailin hiustenkuivaajalla hiuksiani ja varusteitani ja vaihdoin kuivan paidan päälleni. Kello lähestyi kilpailun oletettua alkua ja sade jatkui. Vihdoin tuli tieto, että jäljelle jääneet valjakot siirretään torstaiaamuun. Oli aika tyhjä olo. Koko päivä oli mennyt kilpailuun keskittyessä ja valmistautumisessa ja sitten ei päässytkään kilpailemaan. Toisaalta siinä sateessa ja liukkailla sekä pehmenneillä kentillä ei olisi ollut järkevää kilpailla. Uusi lähtöjärjestys julkaistiin. Lähtöaikani olisi torstaina aamulla kello 9.20.
Illalla sade taukosi ja Sami pääsi Kaisan kanssa pienelle ratsastukselle. Vartin ratsastuksen jälkeen taivas taas repesi ja kasteli Samin jälleen kerran. Sateen tauottua pääsimme grillaamaan iltapalaa. Auton hevostilasta oli muodostunut jättimäinen kuivauskaappi. Kaikki paikat roikkuivat täynnä märkiä vaatteita. Onneksi livingin sängyn alta löytyi talvella käytetty lämpöpuhallin, joka löysi uuden käyttötarkoituksen kuivatuspuhaltimena. Päivän vettyneenä päätin myös tutustua leirintäalueen suihkuun. Eksoottinen pieni suihkukoppi kontissa, jossa ei ollut pukeutumistiloja. Ja suihku oli ”burning hot!” Kerrankin ei siis kuuma vesi loppunut kesken, vaan ilmeisesti kylmä vesi oli unohtunut kytkeä kiinni konttiin. No, tulipahan peseydyttyä!
Aamusta täytyi aloittaa kilpailuun keskittyminen alusta. Kaisa lähti Samin kanssa aamukävelylle ja letittämään ja puunaamaan Samin kisakuntoon. Minä lähdin uudelleen kävelemään kouluradalle, jotta pääsisin takaisin kisatunnelmaan ja saisin kerrattua maamerkkini radan varresta. Onneksi päätin tehdä tämän. Jälkimmäisen laukan olin suunnittellut kaartavani kohti aitamainoksessa ollutta Mersun merkkiä. Tuo mainos oli vaihtanut yön aikana paikkaa noin 15 metriä! Eli eilisillä maamerkeillä olisin voinut olla ihmeissäni radan yli kaartaessani. Mitä tästä opin? Käy aina tsekkaamassa rata vielä aamulla ennen suoritusta!
Kisavaatteet päälle, Sami vaunujen eteen ja kohti verryttelyä. Verryttelyalue oli muuttunut eilisten sateiden jälkeen todella raskaaksi ja päätin kävellä siihen asti, kunnes pääsisin valmistautumisareenalle. Seuraavalle radalle menijälle oli käytössä oma täysimittainen koulurata aitoineen ja kirjaimineen.
Minuutti ennen lähtöaikaa stewardi varoitti valjakkoa ja lähtömerkin tullessa aukesivat portit verryttelyareenalta kilpakentälle. Kenttien välissä ylitettiin tie, joka oli sateen jälkeen melkoista velliä. Rapa roiskuen siis suoraan puskista radalle. Sami oli radalle tullessa melko jännittynyt. Tuulessa lepattavat lippurivit, valkoiset telttarivistöt ja kukkaistutukset olisivat vielä varmaan jotenkin menneet, mutta C-tuomarin takana telttarivin yli näkyi ”apinakiikku” eli benji-tyyppinen laite, joka sinkosi kirkuvia lapsia ilmaan! En muista Samin olleen edes nuorena ponina yhtä kauhuissaan kouluradan aikana. Alkurata oli silkkaa olosuhteista selviytymistä ja se näkyi useina rikkoina. Loppua kohti ajettavuus parani ja selvisimme lopputervehdykseen saakka. Oli lähes mahdoton edes arvailla, mitä tuomarit olisivat olleet mieltä suorituksestamme. Lopputuloksena oli 68 vp eli 57 %. Ei mitkään loistopisteet, mutta ei tuollaisella määrällä rikkoja voi pisteitä saadakaan. Olimme kuitenkin saaneet tuloksen ensimmäisestä kunnollisesta KV-kouluradastamme. Kun Sami oli saatu purettua vaunuilta, katsoin suorituksemme videolta. Ponin jännittyneisyys ja useat rikot olivat jättäneet itselleni sekavan fiiliksen radasta. Video hälvensi epätoivoa. Ihan katu-uskottavan näköistä menoa ja paljon hyviäkin kohtia rataan sisältyi.
Oman koulusuorituksen ja videoterapian jälkeen ryhdyimme kisaturisteiksi. Oli hieno katsoa loput yksiköiden koulusuoritukset. FEI9 kouluohjelmaa ei Suomessa yleensä ehdi katsomaan, jos itse kilpailee luokassa. Nyt oli mahdollisuus nähdä, miten maailman huippukuskit suorittivat ohjelmansa. Todella opettavaista ja avartavaa.
Koulusuoritusten jälkeen kävelimme toisen suomalaisen ponikuskin Hannun kanssa esteitä. Esteet vaikuttivat erittäin teknisiltä ja kovin erityyppisiltä, mitä Suomessa ajetaan. Ekan kävelyn jälkeen sain muodostettua yleiskuvan esteistä, mutta jotenkin en sanut kokonaisuudesta kiinni. Kahdelta oli radannäyttö, joka ajettiin autoilla läpi. Pelkkä A-osuus näytettiin radannäytössä ilman minkään näköisiä selityksiä tai ohjeistuksia. A-osuus oli hyvin erityyppinen kuin mihin Suomessa on totuttu. Reitillä oli moottoritien alituksia, tien ylityksiä, kadulla ajoa liikenneympyröineen, aaseja, lampaita, lehmiä, siltoja…. ja kaiken lisäksi viiden kilometrin reitistä neljä kilometriä oli asfalttiteitä. Hieman laittoi miettimään, että mitenköhän Sami tuosta kaikesta selviää. B-osuudesta jaettiin kilapilijoille vain kartat ja lista, jossa näkyi esteiden, kilometrien ja pakkoporttien järjestys. Loppuilta menikin B-osuutta pyöräillessä. Haastavaksi tehtävän teki kenttäratsastuskilpailijoita varten rakennetut kujat, jotka olivat tietenkin eri kujia kuin valjakkokujat. Kenttäratsastajien kujat olivat tukkineet osan meidän reitistä ja välillä oli lähes mahdotonta tietää, mille puolelle narua olisi tarkoitus yrittää, jotta pysyisi omalla reitillä ja päätyisi seuraavalle esteelle. Onneksi oli vielä perjantai aikaa tutustua esteisiin ja reitteihin.
Kymmenen aikaan illalla saimmeleiriin tiimimme viimeisen puuttuvan jäsenen. Lauri oli löytänyt yhdistelmällä lentokone-juna-bussi-kävely perille kilpailualueelle. Perjantaina tutustuisimme Laurin kanssa maratonreittiin esteineen.
Perjantai oli kilpailemisen osalta vapaapäivä. Sami pääsi muutaman kerran kävelylle ja syömään vihreätä ruohoa. Kaisa kävi myös kevyesti ratsastamassa sen. Me Laurin kanssa pyöräilimme reittejä ja kävelimme esteitä ja kokonaisuus alkoi vähitellen hahmottumaan. Kahdelta oli myös uudelleen radannäyttö. Lähdimme sinne, koska halusin, että myös Lauri tuntee ajettavan reitin. Halusin myös itse nähdä reitin uudelleen, jotta olisi varmempi olo maratonille lähtiessä. Oli kiva huomata, että reitissä oli tuttuja pätkiä ja muistin melko tarkasti käännökset ja kilometrimerkkien paikat. Välillä ihailimme kilpailualueella liikkuneita nelivaljakoita. Toinen toistaan upeampia poninelikkoja ja hevosnelikkoja suoritti kouluosuuksiaan perjantaina. Siis kisaturismia ja maratoniin valmistautumista tämä päivä.
Aamulla heräsimme sankkaan sumuun ja sumun seassa kävin tuttuun tapaan kävelemässä esteet läpi. Poikkeuksena normaaliin aamuun en käynyt esteitä ajojärjestyksessä, koska aika ei riittänyt pitkiin edestakaisiin siirtymiin esteiden välillä. Esteet tuntuivat tutuilta ja vihdoinkin kaikki edellisenä päivänä suljettuna olleet reitit oli avattu eli puuttuvat palat E-osuudesta loksahtivat paikoilleen.
Lähdimme kestävyyskokeeseen päivän alkupäässä, koska lähtöjärjestys oli käänteinen koulutuloksiin. Onneksi olin käynyt tutustumassa a-osuuteen kahteen kertaan, koska sankka sumu peitti koko maiseman ja reittimerkkejä ei nähnyt ennen kuin oli merkin kohdalla.
A-osuus lähti pellonreunaa, mutta hyvin pian tultiin asfalttitielle ja asfalttia oli edessä ensimmäiset neljä kilometriä. Reitti sisälsi moottoritien alituksia, tien ylityksiä, liikenteessä ajoa, liikenneympyrän, aaseja, lampaita, lehmiä, vuohia ja pari kapeata siltaa. Siirtymätaipaleella käveltiin junaradan vartta ja tietenkin kohdallemme osui sumun seasta vastaan ajanut pikajuna. Täytyy kyllä olla ylpeä nuoresta ja kokemattomasta ponistani, joka tuli urheasti läpi koko reitin, vaikka muutamaan kertaan asiasta reitillä hieman neuvoteltiin. Enimmäisaikaankin onnistuttiin ajamaan, vaikka groomilla jäi lähtöhässäkässä kellot laittamatta päälle. Maa-ajanotto ja lähettäjien kanssa englanniksi toimiminen rikkoi totuttuja rutiineja ja kokemattomuus teki kepposet. Arvioimme kelloitta ajamamme matkan ja ajoimme lähelle minimiaikaa, jotta varaa virheelle olisi. Selvisimme ihanneajassa maaliin ilman virheitä!
Siirtymäosuuden jälkeen oli pätkä asfalttitietä, joka piti ravata kohti tauolla odottanutta eläinlääkäriä. Sami oli pirteän oloinen ja liikkui puhtaasti ja muita tarkastuksia eläinlääkäri ei tauolla tehnyt. Kymmenen minuutin tauon jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa kohti esteosuutta.
Esteosuudella oli seitsemän estettä, joista kuusi oli teknisiä lautahässäköitä. Valitettavasti meillä Suomessa ei tämän tapaisia esteitä ole ollenkaan eli näitä ei pääse kotimaassa harjoittelemaan. Toinen erikoisuus radalla oli kaksi esteiden väliä, jotka oli viety melko minimiin eli palautumisaikaa ei juurikaan ollut. Ykkösesteen onnistuimme ajamaan suunnitelmamme mukaan hyvää tuntumaa hakien. Tekninen kakkoseste meni jopa odotettua sujuvammin. Vesiesteellä meille tuli yksi ongelma kääntämisessä, jonka takia jouduimme tekemään voltin. Heti raskaan vesiesteen jälkeen oli lyhyellä siirtymisellä erittäin tekninen lankkuhässäkkä, joka sisälsi myös kaksi suihkulähdettä. Tällä esteellä meni kaikki pieleen. Sami ilmeisesti häkeltyi suihkulähteistä ja ohjaus katosi täysin. Jouduimme hakemaan uusi reittejä ja pysäyttämään muutamaan kertaan, jotta sain poniin jonkun yhteyden ja lopulta päädyimme hakemaan yhden portin käynnissä, jotta selviäisimme edes kunnialla ulos esteeltä. Viitoseste meni hieman varmistellessa ja kadonnutta tuntumaa ja ohjausta uudelleen hakiessa. Kuutosella pyörittiin lautakarusellissa ja seiskalla taas lankkuaitojen välissä. Viimeisen esteen jälkeen meillä oli aikaa alle minuutti ehtiä maaliin. Onneksi Samilla on tarvittaessa ravissa pykälä lisää ja ehdimme ihanneajassa perille. Olimme selvinneet hyväksytysti ensimmäisestä todellisesta KV-tason kestävyyskokeesta maaliin! Kansainvälinen kärki ajaa todella kovaa ja tällä kokemuksella tuli selväksi, että maratonajo maailmalla on lähes eri urheilulaji kuin se, mitä Suomessa ajetaan.
Loppupäivä meni Samia palautellessa ja nelivaljakoiden ajoa ihaillessa. Iloinen yllätys oli, että illalla pääsi jo alustavasti tutustumaan sunnuntain tarkkuusrataan. Asuksi riitti siisti joukkuevaatetus. Kävimme Hannun kanssa kävelemässä radan muutamaan kertaan. Radan kävelyn jälkeen grillailimme ja kävimme illanvietossa ihailemassa palkintojenjakoa. Jospa mekin vielä jonain päivänä…
Sunnuntaiaamuna lähdin kävelemään rataa sillä aikaa, kun Kaisa lähti talliin letittämään ja laittamaan Samia kuntoon. Rata oli kohtuullisen hyvin hallussa edellisen illan kävelyn jäljiltä. Vain yksi kohta radasta oli hieman hukassa. Kävelin radan muutamaan kertaan ja epäselvän kohdan vielä uudelleen ja lähdin leiriin odottamaan Samin saapumista. Onni on hyvä hevosenhoitaja, joka mahdollistaa täyden keskittymisen itse kilpailusuoritukseen. Kaisa ja Sami tulivat ajallaan ja laitoimme Samin vaunujen eteen. Näissä kisoissa kotimaahan verrattuna erikoista oli se, että hevoset valjastettiin kuorma-autojen välissä leirintäalueella, josta myös siirryttiin ajamalla kohti verryttelyaluetta puikkelehtimalla autojen väleissä. Hyvää siedätystä Samille tämäkin.
Verryttelyssä kävelytimme Samia jonkin aikaa takimmaisella vapaalla verryttelyalueella ja otimme pienen pätkän ravia. Kaikki tuntui olevan kunnossa ja siirryimme kohti varsinaista verryttelyä, jossa oli edessä tuttu ravikahdeksikko tuomarin ja stewardin edessä. Saimme luvan jatkaa kilpailua ja siirryimme viimeiselle verryttelyalueelle, jossa oli myös keilaportit. Ajoimme muutaman ravipätkän, lisäyksen ja käännöksen porttien väliin. Sami tuntui oikein hyvältä ja olimme valmiita radalle.
Radalle sukellettiin samalla tavalla kuin kouluradalle eli puukujan yli ja suoraan portista sisään. Seuraava valjakko pääsi radalle aina edellisen ollessa radan loppuvaiheessa eli esteellä 18. Edellisen tultua maaliin ajoimme reippaina tervehtimään tuomaria. Parhaiten näkynyt hattumies tuomarikopissaan hymyili ja näytti sormella päinvastaiseen suuntaan. Mitä tästä opimme ….se parhaiten näkyvä ei välttämättä ole tuomari. Meillä Suomessa näitä hattupäisiä herrasmiehiä ei yleensä ole radalla liian montaa. Kello soi ja reipaalla vauhdilla kohti lähtölinjaa mielessä valmentajan ohje ”Ykkösportin pudottamista ei saa pelätä. Mieluummin pudota kuin aloita liian hiljaa.”
Sami toimi radalla todella hyvin eli oli käännettävissä, vastasi eteen ja tuli pidätteisiin. Radalla tuli kaksi palloa alas. Toisen otan omaan piikkiini eli en onnistunut kääntämään ihan oikein ja pienellä hipaisulla tuli alas portti 12. Toinen menee hieman Samin piikkiin. Viimeiselle sarjalle tulossa Sami nosti laukan ja B-portille päätti esittää lennokkaan laukanvaihdon. Hieman on vaikeata ohjata lennossa olevaa ponia kapean portin väliin…
Kunniakkaasti maaliin tuloksena kaksi palloa ja hieman yliaikaa. Radalla tempona oli 260 m/min, jota Suomessa ei ole käytetty ikinä ja kun 250 m/min on tehnyt meille kotimaassa tiukkaa, niin yliaika ei tullut ihan yllätyksenä. Virhepisteistä huolimatta rata oli mielestäni Samin paras vaikealla tasolla. Epäonnistuneen SM-radan jälkeen olin saanut valmentajalta ohjeen kokeilla toista kuolainta ja se ilmeisesti kannatti. Ajoimme tarkkuuden koulukuolaimellamme, jota pääsimme siis ensimmäistä kertaa kokeilemaan kilpailutilanteessa nyt Bredassa.
Radan jälkeen oli aika kiva fiilis. Omasta mielestä paras onnistuminen oli tullut ennakkoon heikoimmasta osakokeestamme. Vaikka MM-kvaali jäi saavuttamatta, olimme saaneet tuloksen CAI** tasolta ja lopputuloksissa olimme 29. poniyksikkö. Sami pääsi karsinaan huilaamaan ja me siirryimme katsomoon ihailemaan, miten maailman kärkivaljakot suoriutuvat radasta. Oli todella opettavaista katsoa heidän suorituksiaan ja reittivalintojaan radalla. Luokan päätyttyä kävimme vielä shoppailemassa expoalueella sekä nauttimassa hollantilaiset perinteiset letut. Loppupäivä oli edessä leirin purkua ja ruuanlaittoa. Lauri lähti Kaisan poikaystävän kyydissä kohti Bredan juna-asemaa ja kotimaata ja me pakkailimme autoa lähtökuntoon. Kävin vielä kansliassa selvittämässä paperit kuntoon. Hieman haastavaksi meinasi osoittautua Samin Traces-todistus, johon ei meinannut löytyä eläinlääkäriä, joka suostuisi sen leimaamaan. Sekin onneksi järjestyi pienen väännön jälkeen. Neljän aikaan pakkasimme Samin autoon ja laitoimme nokan kohti Saksaa. Kisaviikonloppu Bredassa oli takana ja kotimatka edessä. Vajaan kahdeksan tunnin ja 574 km päästä kaarsimme menomatkalta tuttuun Suomuksen pihaan, jossa Samia odotti tuttu turvallinen karsina. Väsynyt tiimi laittoi päät tyynyyn, jotta olisimme aamulla valmiit taas jatkamaan matkaa.
Sami oli levännyt ja juonut yön aikan hyvin ja kävi aamulla vielä kävelyllä. Puoli yhdeksältä aamulla lähdimme jatkamaan matkaa. Ajoimme kohti Puttgardenin satamaa. Matkalla näimme taas Caran kasvattajan ihanat welshit laitumella.
Satamassa jouduimme pienen hetken odottamaan seuraavaa laivaa ja odottelu sujui Samilta jo suorastaan hienosti. Laivamatka Tanskaan kesti vain 45 minuuttia ja Tanskan läpi ajoimme parissa tunnissa. Tanskasta Ruotsiin ajoimme Östersundin sillan yli. Tällä kertaa Bizz –laitteemme toimi ja pääsimme sujuvasti sillalle. Meri oli täysin tyyni ja aurinko paistoi. Sillalta oli upeat näkymät.
Pian olimmekin Ruotsin puolella, jossa pidimme ensimmäisen pidemmän tauon. Ruotsissa jatkoimme kohti Huskvarnaa ja tuttua yöpymispaikkaamme Rebecan luona. Perillä olimme illalla kuuden jälkeen ja takana oli 589 kilometriä. Sami pääsi kävelylle, eikä pettänyt tälläkään kerralla. Perinteiset perillä ollaan piehtaroinnit tuli suoritettua.
Samille oli iso karsina ja tutut eväät odottamassa ja meille talon isäntä haki iltapalaksi isoimman ikinä näkemäni pizzan paikallisesta pizzeriasta. Taas tutuissa maisemissa ja ilman kiirettä. Mukava ilta muistella kisaviikonloppua.
Heräilimme aamulla kaikessa rauhassa yöpaikassamme Ruotsissa. Ensimmäinen aamu reissun aikana, kun ei ollut kiire minnekään. Kaisa kävi aamupäivällä kevyesti ratsastelemassa Samilla ja me viimeistelimme sillä aikaa autoa lähtökuntoon. Samille pakattiin eväät valmiiksi laivamatkaa varten.
Yhden aikaan iltapäivällä lähdimme ajamaan kohti Tukholman satamaa. Edessä oli 328 km ruotsalaisia maisemia. Huskvarnassa ohitimme upeita omenapuutarhoja ja Vätternin rantaa kulkeva reitti on maisemaltaan vaikuttava.
Tukholmassa tietyöt järjestivät pientä pulmaa ja satamaan vievän tien löytämisessä meinasi jo usko loppua. Vihdoinkin löysimme satamaan ja edessä oli taas sama ongelma kuin Helsingissä. ”Asuntoautomme” ei mahtunut henkilöautotsekkaukseen vievälle reitille. Uutta väylää etsimään ja vihdoin päädyimme rahtipuolelle, jossa tietenkään ei voinut tsekata sisään meidän matkalipuilla. Juosta kipaisin taas rekkojen välistä kohti henkilöpuolelta ja tietenkään en ollut ottanut passia mukaan autosta. Siinä vaiheessa näytin ehkä niin epätoivoiselta, että tsekkaus kävi ilman passiakin ja reippaasti juosten taas takaisin rahtialueelle. Vihdoinkin auto oli oikeassa jonossa ja vastapäisessä jonossa näimme myös muut suomalaiset ponit eli Team Loimihaan. Pääsimme viimeisten joukossa sisälle laivaan ja Sami sai eteensä iltaheinät. Laivalla nautimme suomalaisten ponikuskien yhteisen illallisen ja yön aikana kävimme muutaman tunnin välein katsomassa, että Samilla oli kaikki hyvin.
Laiva saapui aamulla seitsemältä Turkuun. Sami oli matkustanut jälleen yön hienosti. Satamasta nokka kohti kotia ja kotipihaan kaarsimme kymmeneltä aamupäivällä. Samilla oli takana 18 tuntia autossa matkustamista Rebecalta lähdön jälkeen. Kokonaisuudessaan sillä oli takana 12 päivää reissussa, 3320 kilometriä tienpäällä, neljä laivamatkaa, kaksi sillan ylitystä, yöpymisiä vieraissa talleissa ja rankka kansainvälinen kilpailu. Siitä huolimatta autosta asteli ulos pirteän oloinen poni, joka iloisesti höristen tervehti kotona odottaneita kavereitaan. Sami pääsi hetkeksi tarhaan jaloittelemaan ja piehtaroimaan. Tuntui hienolta katsoa Samia omassa tarhassaan. Kaikkien näiden kilometrien ja rankan kilpailureissun jälkeen olimme tulleet ehjänä perille. Ulkoilun jälkeen Sami pääsi karsinaan huilaamaan. Itse lähdin töihin iltapäiväksi.
Illalla kävimme Samin kanssa kävelyllä ja se pääsi vielä uudelleen tarhaan. Meillä oli edessä se retken tylsin vaihe. Auto oli täynnä likaisia vaunuja, valjaita, varusteita, kippoja , kuppoja, rehuja, vaatteita….
Bredan CAI**-P1 kilpailu oli sekä Samin että minun ensimmäinen todellinen KV-kilpailu. Bredassa, Hollannissa, järjestetään seuraavat ponien MM-kilpailut 2015 ja tarkoitus oli tutustua kisapaikkaan. Siinä onnistuimme. Seuraavalla kerralla olisi huomattavasti helpompaa kilpailla tutuissa maisemissa. Samalla tavoitteena oli ajaa kvaali CAI**-tasolta seka tavoitella ensimmäistä vaadittavaa MM-kvaalia. CAI** kvaalin saimme, mutta MM-kvaali jäi harmillisen kolmen pisteen päähän. Jälkeen päin voi spekuloida, että jos olisimme saaneet ajaa koulun alkuperäisen aikataulun mukaan keskiviikkona, kun oli kuivaa ja kilpailupaikalla vielä aika hiljaista, niin nuo puuttuvat pisteet olisivat voineet tullakin. Torstaina käytössä ollut apinakiikku, oli ehkä suurin este kvaalin saavuttamiselle. Samin jännittyminen ja useat rikot näkyivät tuloksessa. Mutta kokemus tämäkin.
Tiesin odottaa, että maailmalla on erityyppisiä maratonesteitä kuin Suomessa, mutta kuitenkin niiden teknisyys hieman yllätti. Lisäksi matkaosuus oli aivan eri maailmasta, mihin olemme kotimaassa tottuneet. Maratonosuuden osalta kysymys oli lähes erilajista kuin mitä Suomessa harrastetaan. Aiona tapa saada rutiinia vaativiin kansainvälisiin tehtäviin, on kilpaileminen tulevaisuudessakin ulkomailla.
Kilpailusuoritusten lisäksi reissu opetti paljon muutakin ulkomailla kilpailemiseen liittyvää. Positiivista oli huomata, että matkustaminen ei ollut Samille ongelma. Uudet viritykset Samin matkustustilassa ja hyvin suunniteltu matkareitti mahdollistivat onnistuneen kokemuksen. Jatkossa on huomattavasti mukavampi suunnitella kisareissuja, kun tietää, että pitkätkin matkat ovat mahdollisia. Oli myös kiva havaita, että oma kielitaito ja rutiini riittää ulkomailla kilpailemiseen. Sen tämä reissu opetti, että kokenut hevosenhoitaja on välttämättömyys. Kaisan ansiosta sain keskittyä täysipainoisesti kilpailemiseen ja tiesin, että ponilla on kaikki hyvin ja se on aina ajoissa ja oikein valmisteltuna paikalla. Myös muu työnjako tiimisä toimi. Onni on toimiva ja taitava tiimi kisapaikalla!
Hienoa oli päästä ajamaan kilpailuun, johon osallistui yli 30 yksikköponia! Suomessa vaikealla tasolla kilpailevia poneja on vain muutamia. Bredassa mukana olivat maailman huippukuskit ja edellisten MM-kilpailujen mitalistit. Nyt tiedämme, missä mennään ja mitä tavoitella. Ja erityisen hienoa oli huomata, että Samia hienompia poneja ei juurikaan näkynyt eli ponin laatu kyllä riittää, kunhan kuskilla on taito esittää ponin koko kapasiteetti. Nyt jos kysyttäisiin, että lähtisinkö uudestaan, niin lähtisin. Kansainväliseen kilpailemiseen oppii vain kilpailemalla ulkomailla. Siellä vastus on kovempaa ja tehtävät haastavampia. Kilpailumatka Bredaan toi rutkasti lisää kokemusta, itseluottamusta ja motivaatiota talven yli treenaamiseen. Ensi kauden FEI-kalenteriin tutustuminen on jo aloitettu. Jos talvi saadaan treenattua suunnitelmien mukaan, niin täältä tullaan Eurooppa!